Pteridomania or fern mania

by David Stokes

When the well-known Victorian writer Charles Kingsley, the author of the well-known children’s book the Water Babies coined the term ’Pteridomania’ in his book Glaucus Or the Wonders of the Shore, published in 1855, the fashion for ferns was already well established and starting to reach its peak. It started in 1832 for a variety of reasons. The technological advances leading to the invention of the heated glasshouse around 1826 were one of the main driving forces for this craze to begin. Another being the Wardian case. The accidental discovery by Dr Nathanial Ward in 1829, that the closed environment of a sealed glass bottle could maintain a living plant (a fern) traveling from his brother’s home in Australia to London, resulted in him devising a large sealed wooden and glass traveling case that could transport tender living plant material around the world on the deck of the sailing ships away from salt spray and burning sunlight. This lead to a revolution in commercial crops such as tea, rubber and coffee being able to be transported and grown far from their natural range. Also, the great plant collectors such as Robert Fortune (1812-1880) could send back living plant material including Rhododendrons and ferns to the botanic gardens and nurseries of Europe to satisfy the insatiable demand for ”The New”. Later, smaller ornamental domestic versions were made in the 1860’s for the living rooms of the Victorian middle classes to grow ferns.

There were four other significant reasons why a collection of ferns became popular. Firstly, many newly introduced temperate species such as the Australian Hen and Chickens fern (Asplenium bulbiferum) were remarkably tolerant of the low light levels, cold rooms and polluted atmosphere found in Victorian houses of the time. The prevalence of gas lamps, coal fires, and tobacco smoke as well as the pervading smog of industrial pollutants arising from unrestricted industry, helped to kill many of the indoor plants tried at the time.

Secondly, until 1848, when the fern reproductive cycle was discovered, ferns seemed to be sexless and so were deemed a suitable hobby for well-to-do ladies to pursue.

Thirdly, a proliferation of periodicals and horticultural magazines, particularly The Gardeners Chronicle beginning in 1841, popularised the craze.

Fourthly, the influence of Empire, particularly India and Indo-China pervaded many aspects of art and culture across Europe. Colonialism encouraged the flow of exotic plants from East to West, including many new species of orchids, palms and especially ferns. These three groups of plants all inspired a mania for collecting, but it was the ferns that took hold of the public imagination to such an extent that no public space was deemed complete without a fernery of some kind. These heated conservatories, palm courts, winter gardens and ferneries could be found at the country estates hotels and seaside resorts across not just Europe but in America and Australia too. In these, the public could experience the verdant growth, trickling streams of water and fountains that echoed the exotic East. Exquisite ferns like the tropical maidenhair fern, Adiantum raddeanum  ’Tinctum’ (on display) with its delicate foliage and Asplenium australasicum (on display) with bold strap like fronds, both hailing from tropical Northern Australia were commonly used in these public ferneries.

Gradually, pteridomania took hold and by 1870 ferns were being stripped from the countryside by the thousands of tonnes to furnish the demand for indoor and outdoor ferneries. At the same time, on a weekend, the middle classes would assemble in fern gathering parties. They would head out in to the countryside often on the new railways looking for the rare or curious variations of ferns so desired by collectors. To help them locate and identify the fifty-four-native species and hundreds of newly named varieties, many guide books on ferns were published, some pocket sized to assist these avid fern enthusiasts. The fern enthusiasts were also equipped with fern trowels, narrow hand tools that could winkle ferns out of crevices. Wickerwork baskets to carry home their new specimens and fern vasculum’s, narrow tin boxes that could hold a few ferns without damage in a moist environment. Unusual hardy fern varieties of common Lady fern such as Athyrium filix-femina ’Frizelliae’ (on display) also called the tatting fern, were highly prized. This hardy variety of fern can be bought in Finland today and added to the 38-native species to create a modern Finnish outdoor fernery.

Newly introduced exotic tender ferns from around the world were added to the rare native species and planted in semi underground grottos and caves roofed with glass. The walls were constructed with rock when available, but often Pulhamite, an artificial rock invented by James Pulham & Son in the 1860’s that allowed ferns to be planted between the large irregular blocks and into planting pockets cast into them was used. Small rivulets of water were constructed to run along artificial streams, under bridges and cascaded over rock walls into shaded pools, all edged with ferns. The splashing water increased the humidity and created ideal growing conditions for hundreds of different species. Narrow cobbled paths made out of rounded beach pebbles wound around these outcrops of rock encrusted with ferns to give access to gardeners and their enthusiastic fern obsessed owners. One of the very few examples of this style of fernery that still exists has been recently restored. Ascog Hall’s subterranean Victorian fernery on the Isle of Bute in western Scotland contains all of these elements, resulting in a beautiful mixture of plants, nature and design.

One other indoor fernery, unique in style built in 1870, situated at Benmore Botanic Garden also in western Scotland was fully restored in 2009, after nearly a hundred years falling into disrepair and ruin. It is a tall stone building with a glass roof built into a high hillside with a natural rock face and contained a stream issuing from a pipe set into the rock. Water again flows around the roots of black stemmed tree ferns with 2-3-meter-long fronds, such as Dicksonia squarrosa from New Zealand (on display) and other large temperate ferns, like the Japanese Holly fern, Cyrtomium falcatum (on display) with half meter-long fronds. The little rill also runs under small stone footbridges and cascades into a lower pool half hidden among the lush tree fern fronds and smaller fronds of dark green Pellaea rotundifolia (on display) which like the Dicksonia is from New Zealand. Today the very steep stepped path up to this unusual building is flanked with a wide selection of hardy ferns giving the visitor an idea of how important ferns were to horticulture, architecture and the popular culture of the period. Ferns also featured extensively in the decorative arts right through the fern craze, which ran from 1832 to 1914, when the first world war broke out. Detailed fern motifs where individual species could be identified were to be found on plates, vases, glassware wallpapers and textiles. Also, Coalbrookdale ironwork garden benches depicting fern fronds and blackberries were extremely popular, along with cast-iron fern themed umbrella stands and even grave stones with carved and etched ferns adding decorative interest.

Today it is known that between 10500 and 12000 different species of ferns exist worldwide, offering infinite form and decoration. Perhaps now is time for a revival of Pteridomania, the fern craze that swept 19th century Europe.

[David Stokesin Pteridomania-teksti oli esillä Turun Piha & Puutarha -messuilla vuonna 2017.]


Kasviesittely: Huonekuusi (Araucaria)

Norfolkinaraukaria (Araucaria heterophylla) on kotoisin Norfolkinsaarelta. Kasvi tuotiin Eurooppaan viljeltäväksi sen jälkeen kun kapteeni James Cook löysi kuusen Australialle kuuluvalta saarelta vuonna 1774. Huonekasvina araukaria jää alle kaksimetriseksi, luonnossa se kasvaa n. 60 metrin korkuiseksi. Huonekasvina kuusesta innostuttiin 1800-luvulla, jolloin kauppapuutarhat sekä Saksassa että Belgiassa alkoivat tuottaa huonekuusen taimia suuressa määrin. Suomessakin araukariasta tuli suosittu huonekasvi 1800-luvun puolivälissä ja se säilytti suosionsa aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Vähitellen tämä entisaikojen erikoisuus kuitenkin jäi unohduksiin, mutta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa huonekuusi oli vielä yleinen. Vaikka Leena Arkion mukaan 1800-luvun loppupuolen säätyläiskotien tärkein huonekasvi olikin palmu, myös norfolkinaraukarian suosio vuosisatojen vaihteessa oli lähes yhtä suuri kuin erilaisten palmujen. Huonekuusen etu moniin palmuihin nähden oli sen koko. Koska kuusi vei yleensä palmua vähemmän tilaa, sitä voitiin kasvattaa pienemmissäkin asunnoissa. Tästäkin huolimatta huonekuusi on tunnettu tyypillisenä herrasväen kasvina. A. A. Parvela lukee huonekuusen mm. atsalean, kamelian, saniaisen sekä joidenkin palmujen ohella sellaisten huonekasvien ryhmään, joita vaativuutensa takia on kasvatettu lähinnä vain säätyläiskodeissa. (Parvela 1930, kts. Arkio, 96.)

Kodin ruukkukasvit –teoksessa vuodelta 1927 mainitaan Araucaria excelsa, eli ”lehtimänty”. Teoksen mukaan tämä havupuu on erinomainen huonekasvi jo senkin takia, että sitä voidaan menestyksellä kasvattaa pohjoisellakin ikkunalla. Kodin puutarha vuodelta 1935 esittelee huonekuusen (A. excelsa) yleisimpien ruukkukasvien joukossa ja Uusi puutarhakirja toteaa vielä 1950-luvulla ”araukaarian” (A. excelsa) olevan hyvin suosittu asuinhuonekasvi. A. excelsa on nykyään A. heterophylla ja se tunnetaan suomeksi yleensä nimillä norfolkinaraukaria, huonearaukaria tai huonekuusi. Huonekuusi vaatii tarkkaa hoitoa ja tietynlaista ympäristöä menestyäkseen, minkä vuoksi sen kasvattaminen nykyisissä keskuslämmityskodeissa on vaikeaa. Jopa uunilämmitteisissä asunnoissa kuusesta saattoi Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan mukaan tulla hyvinkin nopeasti hontelo ja harvaoksainen, jos sen hoidon suhteen ei oltu tarkkoina. Lisäksi kuusi menettää ilman viileässä vietettyä talvilepokauttaan helposti kauniin muotonsa, kun se lämpimässä pyrkii kasvamaan talvellakin. Koska myös kuusen lisääminen sekä siemenistä että latvapistokkaista vaikuttaa olleen aikanaan haastavaa (esim. Kodin ruukkukasvit –teoksessa suositellaan ostamaan valmiita kasveja suoraan puutarhureilta), sen vähittäinen katoaminen huonekasviemme joukosta on ymmärrettävää. Vielä joitakin vuosia sitten huonekuusiin saattoi törmätä lähinnä esimerkiksi museoissa ja talvipuutarhoissa. Viime vuosina huonekuusi on kuitenkin tehnyt paluun puutarhamyymälöiden ja kukkakauppojen valikoimiin. Kuusia on nykyään markkinoilla erityisesti joulun aikaan, kun niitä kaupataan vaihtoehtona perinteiselle, isolle joulukuuselle.


Pieniä huonekuusia on nykyään taas saatavilla puutarhamyymälöissä.


Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 310-311.

Arkio, Leena 1993. Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. 82-86, 96, 100.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 45-46.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. 18-19.

Räty, Ella (toim.) 2012. Viljleykasvien nimistö. Kulturväxternas namn. 26.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 265.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 358-359.


Kasvihistoriaa: Joulukukkia


Huonekasvit alkoivat yleistyä Suomessa 1800-luvun aikana. Tätä ennen joitakin nykyäänkin tunnetuista huonekasveista kasvatettiin kuitenkin jo kasvihuoneissa. Sipulikasvien talvihyötäminen käynnistyi Suomessa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.  Sipulikukista tuli joulukukkia, koska niitä pystyttiin helposti hyötämään vähässä valossa ja viileissä kasvihuoneissa. Vaikka sipulikasvien hyötäminen olikin alkanut jo 1700-luvun puolella, vanhimpana joulukukkanamme pidetty hyasinttikin alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen talvella kukkaan hyödettyjen kukkien myyntinäyttely järjestettiin Kauppapuutarhaliiton mukaan Helsingissä vuonna 1849 ja sekin vuodenvaihteen jälkeen eikä joulun aikaan. Näyttelyn järjesti puutarhuri Christian Bohnhof, joka myös perusti ensimmäiset kukkakaupat Helsinkiin 1870-luvulla. Samaan aikaan varsinaiset joulukukat alkoivat vähitellen kasvattaa suosiotaan, toden teolla viimeistään 1900-luvun alusta lähtien. Ossian Lundén luettelee ”oikeiden” ja ”nykyaikaisten” joulukukkien joukossa vuonna 1910 hyasintit, tasetit, tulppaanit, kameliat, syreenit, kielot ja jouluruusut. Näiden lisäksi oli saatavilla myös mm. atsaleoja, kultasadetta ja pieniä kukkivia omenapuita. Parikymmentä vuotta aikaisemmin jouduttiin Lundénin mukaan tyytymään vielä vain joihinkin aikaisiin tulppaanilajeihin, kamelioihin ja hyasintteihin. Samaa mieltä on Puutarha-lehden artikkeli, jossa muistellaan Helsingin ja Turun kukkakauppojen alkuaikojen tarjontaa. Kirjoittaja muistelee 1800-luvun lopun joulukukkatarjontaa näin: ”Jouluna ei ollut, paitsi lehdettömiä kieloja, juuri muuta kuin tulppaaneja, tazetteja, roomalaisia hyasintteja, kamelioita, hyvin huonoja cyclameneja ja jos hyvin onnisti, jokunen värillinen hyasintti.”

Vanhat ja perinteiset joulun sipulikasvit hyasintti, tasetti ja tulppaani

Joulukukkana hyasintti (Hyacinthus) symboloi mm. uutta elämää ja hyasinttia pidetään myös vanhimpana joulukukkanamme. Tarinan mukaan kasvin teki tässä yhteydessä tunnetuksi helsinkiläinen kukkakauppias 1800-luvun lopulla laittaessaan hyasintin esille myymälänsä näyteikkunaan joulun alla. Eurooppaan tämä sipulikasvi saapui kuitenkin jo 1500-luvun puolivälissä turkkilaisten mukana. Hyasintti päätyi joulukukaksi siksi, että se oli sellainen kasvi, joka voitiin saada kukkimaan myös talvella. Hyasintin ohella myös tasetit (Narcissus tazetta -ryhmä) on ollut helppo hyötää kukkaan esim. vesimaljassa. Tasetti on tunnettu myös sarjanarsissina, sillä kasvilla on samassa varressa useita kukkia sarjamaisessa kukinnossa. Kun hyasintin tai tasetin sipuli laitettiin erityiseen ”sipulipulloon”, kasvi kukki noin kuukauden kuluessa ja tällä tavoin voitiin saada kukkia esimerkiksi uudeksivuodeksi. Tällaisen sipulipullon tai hyasinttimaljakon suu laajenee lautasmaisesti ja sipuli asetetaan laajennukseen. Pullo täytetään vedellä niin, että vesi ulottuu lähelle sipulia, joka alkaa kasvattaa juuriaan vettä kohti, lopulta puhjeten kukkaan. Sipulipulloja valmistettiin Leena Arkion mukaan eräässä norjalaisessa lasitehtaassa jo 1700-luvulla. Arkion mukaan hyasinttien hyötäminen jouluksi oli Suomessa kuitenkin vielä 1900-luvun alussakin harvinaista, siitäkin huolimatta että kirjoissa ja lehdissä ohjeistettiin ja annettiin neuvoja sipulikasvien talvikukittamisesta.


Hyasintti (Hyacinthus).

Tulppaani (Tulipa) saapui Eurooppaan 1500-luvun puolivälissä Turkista. Kasvi sai heti suuren suosion ja aiheutti Hollannissa myös tulppaanimaniaksi kutsutun villityksen, jonka aikana sipuleista maksettiin suuria summia. Tulppaanimania laantui lopulta 1600-luvun puolivälissä ja 1700-luvulle tultaessa hyasintti syrjäytti tulppaanin suosiossa. Vaikka tulppaani olikin muiden sipulikasvien ohella tuttu, keväinen näky esimerkiksi kartanoiden puutarhoissa, Kauppapuutarhaliitto ajoittaa tulppaanin ja tasetin suosion joulukukkina vasta 1910-luvulle. Voimakkaammin leikko- ja istutustulppaanit yleistyivät joulun kasveina vasta sota-ajan jälkeen. Tulppaani on ollut hyasintin ohella yksi suosituimmista ja vanhimmista joulukukistamme.

Vuosisadan vaihteen joulukukkia syreenistä joulukaktukseen

Kun 1900-luvun alussa käytössä ei vielä ollut nykyistä tekniikkaa, kuten valoja ja lämpimiä kasvihuoneita, joulukukiksi valikoitui luonnollisesti sellaisia kasveja, jotka tarvitsi vain herättää talvilepotilastaan jouluksi. Syreeni (Syringa) ja kielo (Convallaria) olivat tällaisia kasveja, jotka tulivat osaksi jouluperinnettä viimeistään 1890-luvulla. Kielon suosioon vaikutti ainakin sen helppo saatavuus, sillä kukkakaupan lisäksi kieloa pystyi hankkimaan keräämällä itse juurakoita ja hyötämällä kasvin kukkaan jouluksi. Vanhassa puutarhakirjallisuudessa sekä alan lehdissä onkin ainakin vielä 1950-luvulle asti runsaasti neuvoja kielojen hyötämisestä. Ennen esim. morsiuskimpuissa ja joulukukkana yleinen kielo on nykyään kuitenkin tutumpi luonnonkasvina ja kevään merkkinä kuin kukkakaupan tuotteena. Kukkaan hyödettyjä ruukkusyreenejä taas on saatettu antaa lahjaksi merkkipäivinä vielä 1950-luvulla. Silti sekä syreeni että kielo ovat vuosien kuluessa hävinneet joulukukkien joukosta oikeastaan kokonaan, vaikka kielo kokikin Kauppapuutarhaliiton mukaan hetkellisen elpymisen 1990-luvulla. Suosion hiipumiseen on vaikuttanut varmasti ainakin se, että sekä kielo että syreeni vaativat ennen myyntiin saamista paljon työvaiheita, mikä myös nostaa niiden hintaa myymälöissä ja niinpä helpommin viljeltävät kasvit ovat yksinkertaisesti syrjäyttäneet ne.

Talvella kukkiva kamelia (Camellia japonica) olisi varmasti edelleen haluttu lisä joulukukkienkin joukkoon, mutta kasvin suosion laantumiseen sekä joulu- että huonekasvina on varmasti vaikuttanut sen vaativuus. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila kertovat kameliaa kutsutun kuvaavasti ”huoneviljelijän surun lapseksi”, sillä tämä kaunis ja haluttu kasvi tuotti vaalijalleen usein pettymyksen. I. M. Tigerstedt kirjoittaa vuonna 1927: ”lukemattomat ovat ne kodit, joissa kamelia on aiheuttanut harmia ja pettymystä pudottamalla nuppunsa usein juuri silloin, kun jo olemme varmoja sen kukkien onnistumisesta.” Tigerstedt toteaakin, että useimmiten asuinhuoneistojen ilma on kamelialle liian lämmin ja kuiva, eikä kasvi tästä syystä menesty tai kuki. Kamelia vaatii myös talvisäilytyksen viileässä, mikä on nykyisissä asunnoissa usein vaikea järjestää.

Leinikkikasveihin kuuluvat jouluruusut (Helleborus) puolestaan kukkivat joko hyvin aikaisin keväällä ja jotkut jopa keskellä talvea. Tästä talvisesta kukinta-ajasta johtuu myös jouluruusu-nimitys. Englanniksi vaaleajouluruusua (Helleborus niger, eng. Black hellebore) on kutsuttu mm. myös nimillä Christ herb, Christmas herb, Christmas flower ja Christmas rose. Vaaleajouluruusu on meilläkin todennäköisesti tunnetuin jouluruusulaji. Legendan mukaan jouluruusu kukki Jeesuksen syntymän aikaan ja kukkasymboliikassa se on merkinnyt ahdistuksesta vapautumista. Kauppapuutarhaliiton mukaan jouluruusu oli kamelian kanssa 1900-luvun alun suosittu joulukukka. Jouluruusua, toisin kuin kameliaa, on nykyään taas runsaasti tarjolla myymälöiden joulukukkavalikoimissa.


Jouluruusu (Helleborus).

Joulukaktuksen nimeä on todennäköisesti käytetty vaihtelevasti erilaisista, joulun aikaan kukkivista talvikaktuksista, vaikka nykyään virallisesti joulukaktus on Schlumbergera x buckleyi. Ossian Lundén mainitsee vuonna 1910 joulunajan kasvina joulu– tai talvikaktuksen (Epiphyllum truncatum) ja toteaa sen olevan ”asuinhuoneissamme jokseenkin tavallisesti viljety”. Myös Uusi puutarhakirja mainitsee joulu- tai lehtikaktuksen (E. truncatum) ja suosittelee sitä erityisesti amppeleihin. E. truncatum tunnetaan nykyään marraskuunkaktuksena (Schlumbergera truncata). Teoksessa Hienohelma ja Vanhapoika – Rakkaat huonekasvit joulukaktusta (S. x buckleyi) kerrotaan kasvatetun kartanoissa jo 1800-luvun puolivälissä, kaupunkien porvariskodeissa vuosisadan vaihteessa ja 1920-luvulta lähtien myös ”tavallisissa” kotitalouksissa maaseudullakin. Kuten Lundénkin toteaa, vaatimattomat talvikaktukset kukkivat toisista kaktuksista poiketen talvella, marras-joulukuun aikaan, mistä talvi- ja joulukaktus –nimet ovat myös peräisin. Epätavallisen kukinta-aikansa johdosta talvikaktukset ovat luonnollisesti myös päätyneet osaksi joulukukkien kirjavaa joukkoa. Kauppapuutarhaliiton ajoituksen mukaan joulukaktuksen suosio joulukukkana alkaa 1910-luvulta.


Joulun aikaan kukkivat talvikaktukset (Schlumbergera) ovat edelleen suosittuja joulun ajan kasveja.

Joulukukat yleistyvät ja valikoima laajenee

Joulukukat yleistyivät suomalaiskodeissa tasaista vauhtia 1900-luvun alusta lähtien ja kasvivalikoimakin monipuolistui. Sodan aikana 1940-luvulla kukkien käyttö oli ymmärrettävästi vähäisempää ja niiden sijaan yleisemmin hyödynnettiin mm. sammalia, havuja, käpyjä ja oksia. Sodan jälkeen joulukukkien tuotanto lähti taas nousuun. Kauppapuutarhaliitto mainitsee 1930-luvun uutuuksina valkoisen ja isokukkaisen krysanteemin (Chrysanthemum), sekä ensi kertaa markkinoille tulleen joulutähden (Euphorbia pulcherrima). Joulutähti ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ollut kovinkaan yleinen, vaan sen suosio alkoi kasvaa vasta 1960-luvulla. Tyräkkikasveihin kuuluva joulutähti on kotoisin Keski-Amerikasta ja Meksikosta, jossa kasvia kutsutaan pyhän yön tai jouluaaton kukaksi. Suomessa myös talventähtenä ja tähtilatvana tunnettu joulutähti saapui Eurooppaan jo 1830-luvulla, mutta tuli suosituksi joulukukaksi vasta paljon myöhemmin. Alun perin kasvi oli malliltaan pidempi ja nykyistä vaatimattomampi. 1960-luvulla joulutähden jalostus pääsi kunnolla vauhtiin ja kasvin varren lyhetessä ja kukan suuretessa myös sen suosio kasvoi vuosi vuodelta. Kauppapuutarhaliiton tilaston mukaan joulutähti oli vuonna 2013 hyasintin jälkeen Suomen suosituin joulukukka.


Joulutähti (Euphorbia pulcherrima).

1970-luvulla tulivat joulukukkina erityisen suosituiksi Suomessa vanhastaan huonekasveina viljellyt atsalea (Rhododendron) ja ritarinkukka (Hippeastrum). Alppiruusuihin kuuluvia atsaleoita on pidetty huonekasveina Suomen säätyläiskodeissa jo 1800-luvun puolivälistä lähtien ja yleisimmin on kasvatettu R. simsii -ryhmän kasveja. Lajikevalikoima oli Alangon ja Kahilan mukaan suhteellisen laaja jo 1800-luvun lopulla, kun saatavilla oli sekä valko-että punakukkaisia, sekä yksinkertais- ja kerrannaiskukkaisia atsaleoita. Atsalea on kuitenkin kamelian tavoin ollut hankala, sillä menestyäkseen se vaati tarkkaa hoivaa sekä syksyllä viileää mutta valoisaa säilytyspaikkaa, ennen kuin se vähittäisen lämpimään totuttamisen jälkeen pääsi taas asuinhuoneeseen joulun aikaan. Atsalean suosio joulukukkana on kuitenkin kasvanut vuosi vuodelta, ehkäpä siitä syystä, että nykyään uuden kasvin hankkiminen on helpompaa ja halvempaa kuin ennen.  Komeakukkaiset amaryllikset eli ritarinkukat taas saivat Alangon ja Kahilan mukaan aikanaan osakseen koko kansan huomion ja myös maatiaisamarylliksenä tunnetusta pikkuritarinkukasta (H. rutilum) tuli 1800-luvun puolivälin jälkeen vähitellen suosituin sisällä kasvatetuista sipulikasveista. 1800-luvun lopulla Englannissa ja Saksassa risteytettiin eri Hippeastrum-lajeja, tuloksena uusia värejä ja suurempikukkaisia lajikkeita. Alangon ja Kahilan mukaan nykyiset jaloritarinkukat (H. x hortorum) polveutuvat näistä vanhoista jalosteista. Kauppapuutarhaliiton mukaan joulun ajan kasveina ritarinkukat ovat, samoin kuin atsaleatkin, kasvattaneet suosiotaan 1970-luvulta alkaen. Tästä eteenpäin ritarinkukka on ollutkin joulun kestosuosikki, ainakin siitä päätellen, että se oli vuonna 2013 Suomen kolmanneksi suosituin joulukukka.


Ritarinkukka (Hippeastrum).

Vuosien kuluessa joulukukkien valikoima on entisestään laajentunut ja nykyisin on saatavilla mitä erilaisempia, koristeellisia jouluasetelmia ja kausikimppuja. Edellä mainittujen kasvien lisäksi suosituiksi joulukukiksi ovat muodostuneet myös mm. tulilatva (Kalanchoe blossfeldiana) sekä erilaiset orkideat. Lisäksi perinteisen punaisen ohella suosiota ovat kasvattaneet valkoiset joulukukat. Joulusta on myös muodostunut tärkein kukka-alan sesongeista ja Kauppapuutarhaliiton arvion mukaan yli puolet kukkien joulumyynnistä syntyy nykyään kotimaassa viljellyistä kukista. Yleisimpiä Suomessa tuotettuja kukkia ovat joulutähdet, hyasintit ja ritarinkukat. Ja mikäpä olisi kotimaisempi vaihtoehto kuin unohdettu kielo, josta Turun kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Simo Laine toivoo uutta, jouluruusun kaltaista hittikasvia! (kts. artikkeli ”Kielo on unohdettu joulukukka, joka tuo kevään pimeyden keskelle”.)


Tulilatva (Kalanchoe blossfeldiana).


Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 282-284, 289-290.

Arkio, Leena 1993. Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. 33-34, 92, 187.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Black hellebore/Helleborus niger, 167.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 110-117.

Huttunen, Markku A.; Alppimaa, Janne & Kokkonen, Anna 1995. Joulun kasvit. Botanian tietolaari 7. Hyasintti, 6-8. Jouluruusu, 21-22. Joulutasetti ja joulutulppaani, 23-24. Joulutähti, 25-26.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 67-68.

Puutarha 5/1910. Artikkeli, ”Minkälaisilta näyttivät Helsingin ja Turun ensimmäiset kukkakaupat?”, K.B. 73-74. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Puutarha 12/1910. Artikkeli ”Joulukaktus. Epiphyllum truncatum Haw.”, Ossian Lundén. 177-180. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Joulukaktus, 126.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Syreeni, 250. Kielo ja joulukaktus, 259-261.


Kauppapuutarhaliitto, Tiedotteet:

Joulukukilla on Suomessa pitkät perinteet (viitattu 29.12.2015)

Joulun lähikukat kotimaasta (viitattu 29.12.2015)

Joulutähti, helppohoitoinen suosikki (viitattu 30.12.2015)

Museokeskus Vapriikki. Joulukukka – lupaus talven voittamisesta. Marjo-Riitta Saloniemi. Viitattu 16.12.2015.

Yle, Uutiset, Kotimaa, 23.12.2015, ”Kielo on unohdettu joulukukka, joka tuo kevään pimeyden keskelle”. Paula Koskinen. Viitattu 29.12.2015.

Yle, Uutiset, Kotimaa, 11.12.2014, ”Näin viisi suosituinta joulukukkaa ujuttautuivat suomalaisten koteihin”. Maria Bonnor. Viitattu 17.12.2015.


Kasviesittely: Paavalinkukka (Saintpaulia)


Saintpaulia on kotoisin Itä-Afrikasta ja kukkiensa muodon sekä niiden violetin värin vuoksi kasvia kutsuttiinkin aluksi afrikan– tai usambaranorvokiksi. Viimeksi mainittu nimi johtuu kasvin löytöpaikasta, nykyisen Tansanian alueella sijaitsevasta Usambaran vuoristosta. Usambaran sademetsistä saintpaulia aloitti matkansa Eurooppaan 1890-luvun alussa saksalaisen paroni Walter von Saint Paul-Illairen avustuksella. Paroni Saint-Paul Illaire lähetti saintpaulioita innokkaalle kasviharrastaja-isälleen Saksaan. Isä puolestaan välitti kasveja edelleen puutarhuri Hermann Wendlandille, joka myös lopulta nimesi kasvin sekä paronin että tämän isän mukaan Saintpaulia ionanthaksi. Tieteellisen nimen loppuosa viittaa kukintojen violettiin väriin. Suomessa kasvin nimi on paavalinkukka, mutta nykyään useimmin kuulee käytettävän nimeä saintpaulia. Vielä 1950-luvulla Uusi Puutarhakirja antaa kasvin nimeksi Pyhän Paavalin kukka. Afrikan- tai usambaranorvokkina kasvi tunnetaan edelleen muissa kielissä, esimerkiksi englanniksi african violet ja saksaksi Usambaraveilchen.


Perinteinen saintpaulia violetein kukkasin. Kuvan kasvi on Kuralan kylämäen museokantaa.

Saintpaulia tuli tunnetuksi ja suosituksi huonekasviksi hyvin pian ”löytymisensä” jälkeen. Isä Saint-Paul Illaire vei kasveja Belgian Gentissä järjestettyyn näyttelyyn vuonna 1893, jolloin eräs puutarhafirma osti kasvit ja aloitti niiden jalostamisen. Brent Elliotin mukaan saksalainen puutarhalehti Gartenflora mainitsee saintpaulian ensimmäisen kerran jo vuonna 1893. Kasvi mainitaan Suomessakin jo vuonna 1895 puutarha-aiheisessa Trädgårdsvännen-lehdessä. Saman vuoden marraskuussa järjestetyssä kukkanäyttelyssä Kööpenhaminassa on ollut esillä myös saintpaulioita, jotka mainitaan yhtenä ”viime vuosien uutuuksista”. Puutarha-lehti taas mainitsee ”vienon” saintpaulian vuonna 1902 niin ikään puutarhanäyttelyn, tällä kertaa Ruotsissa järjestetyn, yhteydessä. Elliotin mukaan saintpaulioitten jalostus käynnistyi kuitenkin kunnolla vasta 1920-luvulla, kun kalifornialainen taimitarha Armacost & Royston alkoi jalostaa ja myydä kasvin risteymiä. Suomalaisessa Kodin ruukkukasvit –teoksessa vuodelta 1927 todetaan saintpaulian soveltuvan huonekasviksi ”erinomaisen hyvin”.  Tavallisimpana lajina mainitaan sinipunertava Saintpaulia ionantha, josta on olemassa myös valkoisia ja vaaleanpunaisia muunnoksia. Kodin kukoistavat kasvit -teoksessa todetaan, että vielä 1970-luvun alussa useimmat saintpauliat olivatkin lajia Saintpaulia ionantha. Nykyisin myynnissä olevat lajikkeet ovat kuitenkin enimmäkseen hybridejä, joiden kantalajeina ovat olleet Saintpaulia ionantha ja Saintpaulia confusa.


Nykyisin myynnissä olevat saintpauliat ovat yleensä risteymiä.


Saintpauliaa on helppo lisätä lehtipistokkaiden avulla.


Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 141, 189.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 114.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 135-136.

Lipponen, Visa & Hilpo, Seppo 2001. Kodin kukoistavat kasvit. Paavalinkukat, 138.

Puutarha. 1/10 1902. Artikkeli ”Ruotsalaisen puutarha-yhdistyksen puutarha-näyttely”. 74. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Saintpaulia, 123.

Ruotsin saintpaulia-yhdistys, Svenska Saintpauliasällskapet. Viitattu 14.10.2015.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 249.

Trädgårdsvännen. Organ för trädgårdsodlingen i Finland. 10-12/1895. Artikkeli ”Det kgl. danske ”Haveselskabs” utställning i Köpenhamn 15-17 nov. 1895.” Andreas Madsen. 116-119. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.