Rusopäivänlilja (H. fulva)
Nimensä päivänlilja lienee saanut kukkimistavastaan. Yksittäinen kukka kestää vain päivän, mutta koska nuppuja on yhden kukintovarren päässä lukuisia, uusia avautuu jatkuvasti. Päivänliljojen on sanottu olevan suomalaisten puutarhojen peruskasveja ja väite tuntuu edelleen pitävän paikkansa. Näistä keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) ja rusopäivänlilja (H. fulva) ovat suomalaisiin puutarhoihin parhaiten vakiintuneet, vanhoista pihapiireistä tutut perennat, jotka voivat kasvaa samalla paikalla vuosikausia väsymättä. Jouko Rikkinen toteaa Suomalaiset perinnekasvit -teoksessaan, että rusopäivänliljan tarkasta alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta että se on kotoisin Itä-Aasiasta. Siellä kasvia on kasvatettu puutarhoissa jo ainakin parin tuhannen vuoden ajan. Kiinassa rusopäivänliljan keitettyjä kukkia ja lehtiä on Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan käytetty myös ravintona. Eurooppaan kasvi saapui tiettävästi jo 1500-luvulla. Suomessa päivänliljoja on kasvatettu koristekasveina ja rusopäivänlilja on tuotu Suomeen todennäköisesti 1700-luvun lopulla. Etelä- ja Keski-Suomessa hyvin menestyvää rusopäivänliljaa voikin usein tavata viljelyjäänteenä vanhan asutuksen lähellä. Aikanaan kasvi on tunnettu myös nimellä punakeltainen päivänlilja (Cajander (1906), kts. Rikkinen 2011 sekä Salonen & Haapanen 1950.). Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat rusopäivänliljan ”todellisena maatiaisena” ja toteavat, että sellaista vanhaa pihaa tuskin löytyykään, jossa ei tätä päivänliljaa kasvaisi. Alanko ja Kahila myös uskovat Suomessa vanhastaan viljellyn kannan olevan mahdollisesti ’Europa’ –lajiketta. Rusopäivänliljaa ei ole tavattu luonnosta ja useat lajikkeet eivät tee siemeniä. Tämä viittaisi Alangon ja Kahilan mukaan siihen, että rusopäivänlilja on alun perinkin risteymä ja siis todella vanha puutarhakasvi.
Tarhapäivänlilja Hemerocallis ’Sovereign’.
Tuoksuvakukkainen keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) saapui Pohjolaan jo 1700-luvulla ja Suomeenkin 1800-luvulla. Sekin on maatiasperenna ja tavallinen vanhojen puutarhojen kasvi. Euroopassa keltapäivänliljaa on viljelty jo 1500-luvulta lähtien. Ossian Lundén mainitsee vuonna 1918 kullankeltaisena kukkivan ”päivänliljan” (H. flava, nyk. H. lilioasphodelus) soveltuvan erikoisesti kosteille paikoille. Suomessa on kasvatettu myös monia risteymäsyntyisiä tarhapäivänliljoja, eli H. Hybrida –ryhmän lajikkeita. Päivänliljoja on risteytetty ahkerasti jo 1940-luvulta lähtien, erityisesti Yhdysvalloissa. Uusi puutarhakirja (1950) kuvailee päivänliljoja vaatimattomiksi perennakasveiksi, jotka soveltuvat hyvin vesistöjen, kuten jokien, purojen ja lampien rannoille. Teoksen mukaan päivänliljoja käytetään myös yleisesti käytävien reunakoristeena. Maininnan saavat lajikkeet H. citrina, H. flava (”keltainen päivänlilja”), H. fulva (”punakeltainen päivänlilja”), sekä suurikukkaisiksi ja kauniiksi mainitut H. hybrida –risteytystulokset.
Syyspäivänlilja H. citrina.
Syyspäivänlilja reunustaa hiekkakäytävää Kankaisten kartanon puutarhassa.
Lähteet:
Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 123-124.
Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 112-114.
Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 264, 272.
Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 248.
Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Päivänliljakasvit, 689.
Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 130.
Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. Päivänlilja, 158.
Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 123-124.
muistojen kasvit 